Boris Cyrulnik: ”Resilienssi on taitoa muuttaa tuskaa ja antaa sille merkitys”

On kokemuksia, joista ei pääse yli sanan tavanomaisessa merkityksessä. Ne eivät katoa, niitä ei unohdeta, ne eivät jää taakse ikään kuin niitä ei olisi koskaan tapahtunut. Se, mikä voi muuttua, on suhde, joka niihin muodostuu. Se, mitä tuolla taakalla tehdään, minne se johtaa ja mitä se rakentaa.

Boris Cyrulnik, ranskalainen neuropsykiatri, joka on työskennellyt vuosikymmeniä vakavia traumoja kokeneiden ihmisten parissa, käyttää sanaa ”metamorfoosi” tarkoituksella.

Hän ei puhu pelkästä kestämisestä eikä sopeutumisesta. Hän viittaa muutokseen. Ja juuri tässä erossa piilee suuri osa hänen panoksestaan resilienssin käsitteeseen.

Resilienssi ei ole pelkästään kestävyyttä

Yleisin käsitys resilienssistä on sen kyky kestää: se, joka kestää eniten, on resilientimpi. Cyrulnik tarkentaa tätä merkittävästi.

Sopeutuminen voi tarkoittaa selviytymistä itsensä kustannuksella – vaikenemalla, kovettumalla, katkaisemalla siteitä – eikä se ole resilienssiä.

Hänen mielestään resilienssi tarkoittaa uuden kehityksen aloittamista trauman jälkeen. Ei paluuta entiseen tilanteeseen, vaan uuden rakentamista koetun vahingon pohjalta: jotain, mitä aiemmin ei ollut olemassa.

Tämä ero muuttaa prosessin ymmärtämistä. Kyse ei ole siitä, ettei kärsisi, vaan siitä, mitä kärsimyksellä tehdään sen jälkeen, kun se on tapahtunut.

Ympäristön rooli: resilienssi ei ole pelkästään yksilöllistä

Yksi Cyrulnikin ajattelun keskeisimmistä näkökohdista on, että resilienssi ei riipu pelkästään kunkin henkilön sisäisistä voimavaroista. Se riippuu suurelta osin siitä, mitä ympäristö tarjoaa tai kieltää.

Turvallinen kiintymyssuhde – henkilö, joka on läsnä tuomitsematta, joka tukee vaatimatta toista muuttumaan – voi ratkaista, pystyykö joku käsittelemään trauman vai jääkö hän sen vangiksi.

Kulttuurit ja järjestelmät, jotka nöyryyttävät, uhristavat uudelleen tai sivuuttavat kärsimyksen, vaikeuttavat tätä prosessia. Ne, jotka luovat turvallisia tiloja ja todellisia mahdollisuuksia, helpottavat sitä. Cyrulnik korostaa, että ilman tätä ”resilienssin ohjaajaa” – kuten hän tukea antavia henkilöitä kutsuu – tie on paljon vaikeampi.

Kertominen, muistojen sijoittaminen uuteen kontekstiin ja uuden suunnan löytäminen

Cyrulnikin mainitsemassa metamorfoosissa on tärkeä kerronnallinen ulottuvuus. Tapahtuneen kertominen – oikealla hetkellä, sille, joka voi kuunnella – auttaa sijoittamaan muiston uuteen kontekstiin.

Tarkoituksena ei ole vähätellä tapahtumaa, vaan saada se lakkaamaan olemasta jotain, joka jatkuvasti häiritsee nykyhetkeä, ja muuttumaan osaksi omaa tarinaa, jonka voi kertoa.

Tähän liittyy myös eteenpäin suuntautuminen: projekti, syy liikkua eteenpäin, jotain, mitä tehdä kokemuksensa kanssa. Koulutuksessa, kasvatuksessa, mielenterveystyössä ja organisaatioissa tämä periaate tarkoittaa sellaisten olosuhteiden luomista, joissa vastoinkäymisiä kokeneilla ihmisillä on todellisia mahdollisuuksia kehittyä. Ei säälillä, vaan rakenteilla, jotka mahdollistavat eteenpäin pääsemisen.

Cyrulnik on dokumentoinut, kuinka trauma voidaan kanavoida sellaisiksi panoksiksi, jotka kipu itse on mahdollistanut. Se ei tarkoita, että trauma olisi ollut ”hyvä”: se tarkoittaa, että sen pohjalta voidaan rakentaa jotain arvokasta.

Käytännönlähtöinen lähtökohta

Resilienssi ei ole ominaisuus, joka joko on tai ei ole. Se on dynaaminen prosessi, joka syntyy kunkin ihmisen sisäisen maailman ja ympäristön tarjoamien mahdollisuuksien välisestä vuorovaikutuksesta.

Siksi vaikean kokemuksen edessä hyödyllinen kysymys ei ole ”pystynkö selviytymään tästä?”, vaan ”mitä konkreettista tukea minulla on tai voin hakea?”

Se voi olla henkilö, jonka kanssa voi puhua ilman, että tarvitsee selittää liikaa. Toiminta, joka ylläpitää jatkuvuuden tunnetta. Rutiini, joka ankkuroi päivän, kun kaikki muu tuntuu epävakaalta. Tai yksinkertaisesti sen nimeäminen, mitä tapahtui, vaikka vain itselle.

Cyrulnik ei väitä, että merkityksen antaminen kivulle poistaisi sen. Hän väittää, että se on edellytys sille, ettei jää kiinni kipuun.