Frida Kahlo: ”Jalat – mihin niitä tarvitsen, kun minulla on siivet?” ja kyky uudistua

Frida Kahlo kirjoitti tämän lauseen päiväkirjaansa pian jalkansa amputoinnin jälkeen – se oli yksi monista seurauksista, joita 18-vuotiaana sattunut onnettomuus aiheutti hänen elämäänsä. Tässä yhteydessä hänen lauseensa ei ole pohdintaa voittamisesta eikä kivun kieltämistä. Se on jotain paljon rehellisempää. Se on katsaus siihen, mikä jää jäljelle, kun jotain menetetään.

Lause resonoi alkuperäisen kontekstinsa ulkopuolellakin, koska se kuvaa sisäistä liikettä, jonka monet ihmiset tunnistavat: hetkeä, jolloin hyväksytään, että tietty polku ei ole enää mahdollinen suunnitellussa muodossaan, ja aletaan etsiä toista.

Alistuminen ei ole sama asia kuin uudistuminen

Alistuminen tarkoittaa sitä, että lakkaa haluamasta sitä, mitä aiemmin halusi. Uudistuminen on sitä, että jatkaa haluamista, mutta löytää muita tapoja päästä lähemmäksi tavoitetta. Ero voi tuntua hienovaraiselta, mutta se muuttaa huomattavasti asennetta, jolla vaikean muutoksen läpi kulkee.

Kun urasuunnitelma ei toteudu, suhde päättyy tai vakaalta vaikuttanut elämänvaihe keskeytyy ilman varoitusta, yleisin kysymys on, miten saada takaisin se, mitä oli. Ja joskus sitä ei ole mahdollista saada takaisin juuri sellaisena kuin oli kuvitellut. Silloin nousee esiin toinen, vähemmän mukava mutta erittäin hyödyllinen kysymys: mitä minulla on vielä jäljellä, ja mitä voin sillä tehdä?

Miten siivet ilmenevät arjessa

Kahlon metafora ei viittaa fyysisiin kykyihin, vaan johonkin sisäisempään ja jopa emotionaaliseen. Se viittaa kykyyn kuvitella, sopeutua ja luoda sen pohjalta, mitä on käytettävissä. Se voi olla tilanteesta riippuen hyvin konkreettista:

• Erikoistumisalan tai toimialan vaihtaminen, kun aiempi urapolku ei enää sovi.
• Tavoitteen muuttaminen olosuhteiden muuttuessa, ilman että se tarkoittaisi epäonnistumista.
• Toteaa, että vanha versio itsestä ei enää vastaa sitä, kuka olet nyt.
• Lopettaa jotain, mikä ei toiminut, ja ohjata se energia johonkin uuteen, vaikka ei vielä olisi selvää, mihin.

Kaikissa näissä tapauksissa siivet eivät ole erityistä lahjakkuutta eivätkä poikkeuksellista ominaisuutta. Ne ovat yksinkertaisesti halukkuutta etsiä keinoja edetä sen avulla, mitä on käytettävissä.

Miksi tämä prosessi ei aina tapahdu välittömästi

Kahlo ei kirjoittanut tuota lauseita amputaation tapahtumapäivänä. Menetyksen ja lauseen kirjoittamisen välillä kului aikaa; hän tunsi kipua ja kävi läpi toipumisprosessin. Sekin on osa sitä, mitä lause ilmaisee: itsensä uudelleenkeksiminen ei ole nopeaa eikä lineaarista, ja todellisen muutoksen hyväksyminen edellyttää epämukavuuden läpikäymistä, jota ei pidä vähätellä.

Itsensä ylittämisen kulttuuri esittää uudistumisen usein nopeana ja innokkaana tapahtumana. Todellisuus on lähempänä sitä, mitä Kahlo koki: sekavuuden jaksoja, jatkuvia sopeutumisia ja edistysaskeleita, jotka eivät aina näy ulkopuolelta. Se ei mitätöi prosessia; se on osa sitä.

Se, mikä jää jäljelle, kun jotain muuttuu

On hyödyllistä kysyä itseltäsi, kun osa polusta sulkeutuu: mikä menetetystä oli minulle todella tärkeää? Ei konkreettinen suunnitelma, vaan sen ydin. Joskus vastaus johtaa siihen, että tuo ydin on edelleen saavutettavissa muilla keinoilla. Toisinaan se johtaa johonkin erilaiseen, jota ei olisi löydetty, jos alkuperäinen suunnitelma olisi edennyt.

Eteenpäin pääseminen ei aina tarkoita juuri sen takaisin saamista, mitä menetettiin. Joskus se tarkoittaa sen selvittämistä, mitä muita etenemistapoja on olemassa sen avulla, mitä vielä on jäljellä. Siksi Kahlo tunnusti lauseellaan sen, mikä jää jäljelle.